niceMATKAAJA

Barcelona ja taitoluistelun GP-finaali oli niin vastustamaton kombinaatio, että matkaan oli suorastaan pakko lähteä. Kisakatsomossa istuessa tosin tuntui kuin olisi ollut Tokiossa; niin valtava oli japanilaisten fanien määrä. Eivätkä tulleet Espanjaan turhaan, kun oma poika löylytti kanssakilpailijansa järjettömällä pistesaldolla.

Olen ollut taitoluistelufriikki lapsesta lähtien. Meillä katsottiin aina silmä kovana Irina Rodninan ja Aleksander Zaitsevin (punakone jylläsi kuten jääkiekossakin) edesottamuksia ja rukoiltiin Tintti Wegeliuksen puolesta. Mitalia suomalaisluistelija ei koskaan saanut, ja se on minusta yhä vääryys, sillä kyllä Tintti oli vähintäänkin yhtä hyvä kuin kilpakumppaninsa Anette Pötsch tai Dagmar Lurz (DDR:kin oli kova sana). Tuohon aikaan jäällä tosin lähinnä sirklattiin – ja se oli – ja on – yhä minunkin erikoisalaani.

Vaan mitäpä menneitä muistelemaan (joskin muistelen suunnattomalla ilolla Susanna Rahkamon ja Petri Kokon sekä Susanna Pöykiön, Laura Lepistön ja Kiira Korven menestystä), kun nykyisyys tarjoaa sellaista taitoluistelua, että henki salpautuu. Näin ainakin kävi minulle Barcelonassa. Räpytin kyyneleitä silmistäni, paukutin käteni hajalle ja kiljuin ääneni käheäksi.

Rockettesin vanavedessä

Matkassa mukana oli kaveri ja sisko, intohimoisia taitoluistelun ystäviä hekin. Ehdimme nipin napin seniorisarjan ensimmäiseen lyhytohjelmaan, koska lentomme Müncheniin lähti siellä olevan sumun vuoksi reilusti myöhässä. Onneksi Barcelonan kone odotti meitä, sumun sekä sen takia, että Münchenin koneessa istui myös suomalainen muodostelmaluistelujoukkue Rockettes, joka oli sekin matkalla kohti Barcelonan kisoja (saivat muuten hopeaa, jippijaijee, mutta olisi kyllä pitänyt saada kultaa, koska olivat meistä paljon parempia kuin voiton vienyt Venäjä).

Taitoluistelun GP-finaali käytiin kongressikeskuksen sisään kyhätyllä jääareenalla, ymmärtääkseni sen takia, ettei Barcelonassa ole riittävän suurta jäähallia (lieneekö kunnollista pientäkään?). Espanjahan ei ole mikään luistelumaa, joskin sikäläinen Javier Fernandez (mi corazon!) on yksi maailman parhaista miesluistelijoista, mutta hän harjoitteleekin Kanadassa.

Ankeat oheispalvelut

Kenttä katsomoineen toimi hyvin (epämukavat lötköselkäiset tuolit kyllä), mutta kentän ulkopuolella oli ankeaa. Ravintolapalvelut rajoittuvat kahteen kahvipisteeseen, joissa kummassakin myytiin myös hodareita, silloin kun eivät olleet sattuneet loppumaan. Olutta vahvempaa juomaa ei ollut tarjolla, eikä omia pulloja saanut tuoda sisään, vaan ne takavarikoitiin laukkutarkastuksen yhteydessä. (Älkää nyt luulko, että ME olisimme varustautuneet viinaksilla, mutta jotkut toiset olivat…)

Hieman tuli ikävä suomalaisia jäähalleja, joissa sentään voi valita makkaran ja burgerin ja vieläpä pizza slicen välillä. Puhumattakaan, että kurkkuunsa voi kulauttaa lasin kuplivaa.

Kaikki maailman parhaat

Mutta eihän GP-finaaliin syömään oltu tultu, vaan hurraamaan huippuluistelijoille. Samalla toteutui pitkäaikainen haaveemme: nähdä maailman parhaat luistelijat yhdellä iskulla ULKOMAILLA  järjestettävässä kisassa. Uskaltaisin väittää, että taitoluistelun GP-finaali tarjoaa joskus jopa MM-kisojakin kovemman taistelun.

Joten kyllä, ehdottomasti kannatti lähteä matkaan. Kisat olivat valtaisa elämys. Törmäsimme myös muutamaan tuttuun, kuten japanilaisnaiseen, jonka olemme nähneet joka vuosi Finlandia Trophyssa. Hänen tapanaan on paiskoa jäälle itse virkkaamiaan patalappuja, pienen kirjeenlurituksen kera.

Niin tälläkin kertaa. Kaikki japanilaiset superstarat saivat patalappunsa ja muutama muunmaalainenkin luistelija omansa, mutta pienempää kokoa.

Kyllä kanadalaiset osaavat! Kaitlyn Weaver ja Andrew Poje tanssivat ykkösiksi.

Mahtavasti taituroinut Shoma Uno iloitsee onnistumisestaan Kiss & Cry -cornerissa. Nurkkauksen on muuten nimennyt suomalainen Jane Erkko.

Japanin liput liehuivat. 

Vaan osaavat jenkitkin.

Ja oli niillä syytäkin iloon, kun Ashley Wagner pani jäällä parastaan.

Mutta oli meitä suomalaisiakin muutama katsomossa.

Kolminkertaiset maailmanmestarit (2008, 2010 ja 2011) Rockettesit jäivät tällä kertaa kakkosiksi.

Ai niin, mutta mehän oltiin Espanjassa…

Ja tässä on Espanjan oma poika ja ylpeys Javi, joka pokkasi juuri vuoden urheilijalupauspalkinnon.

Kun en päässyt kainaloon, niin halasin paperiversiota.

Japani oli miesten sarjassa ylivoimainen. Eroa kuudenneksi tulleeseen, ja hänkin huippuluistelija, melkein 100 pistettä. Käsittämätöntä (tai ainakaan minä en käsitä).

Viimeinkin baarissa! Tästä alkoi pikkutunneille venähtänyt kisakaronkka. Takana 12 tuntia aktiivista penkkiurheilua.

Barcelonasta itsestään seuraavissa postauksissa. Sitten päästään syömäänkin (ja hyvin, voin vihjaista)…