Rummun louhos on eittämättä yksi erikoisimmista paikoista, jossa olen koskaan käynyt. Maisemallisesti voitaisiin olla toisella planeetalla tai tieteiselokuvan kulisseissa. Tosiasiassa ollaan ihan naapurissa, Virossa, joka yllättää näköjään joka kerta, kun lasken sen kamaralle jalkani. Kannattaako oikeastaan lähteäkään muualle, kun siellä on kaikkea, mitä matkailija halajaa?
Yhteistyö Tallink Silja, Visit Harju ja Visit Tallinn
No vitsi-vitsi, ehkä kuitenkin, ettei maailma jää liian kapeaksi, mutta pitäkää mielessä, että Viro on mahtava matkailumaa ja Rummun louhos on ehdottomasti kokemisen väärti. Harmi vain, että sinne ei ole (ainakaan toistaiseksi) ihan helppo päästä. Matkaa Tallinnasta (Haapsalun suuntaan) Harjumaalle on vain 45 kilometriä, mutta tarvitaan auto ja navigaattori, jotta turisti pääsee perille. Enkä menisi vannomaan, että navigaattorikaan löytää niitä pieniä hiekkateitä, joita pitkin Rummua kohti kiemurrellaan.
Kätevimmin Rummuun pääsee Rummun louhosjärven rannalla olevan Paekaldan lomakeskuksen kautta. Paekaldasta voi vuokrata kanootin, jolla voi meloa louhokselle. Tämä vaatii lihastyötä, sillä louhos ei ole ihan vieressä ja vastatuulessa matka voi tuntua todella pitkältä. Paekalda palvelee myös sukeltajia, joiden suosikki Rummun louhos on hyvästä syystä: missä muualla maailmassa voi sukeltaa vedenalaisessa vankilassa?
Meikäläinen matkasi Rummuun laiturilla. Kyllä, luitte aivan oikein: lai-tu-ril-la. Sen päässä oli peräprutku, joten laituri muuttui rannasta irrotessa lautaksi. Ikimuistoinen kokemus tämäkin, etenkin kovassa tuulessa, mikä teki rantautumisesta louhokselle todella haastavaa. Ehdin jo toimittajakaverin kanssa päivitellä, että tästä ei tulisi yhtään mitään ja ainut keino päästä maihin olisi hypätä veteen ja panna krooliksi.
Pääsimme kuitenkin perille kastumatta. Samalla siirryimme maailmasta toiseen.
Neuvostoaikana paikalla sijaitsi avolouhos, jossa hakkuja heiluttivat viereisen vankilan vangit. Kun työt louhoksella loppuivat Viron itsenäistyttyä vuonna 1991, pohjavettä pumpanneet pumput seisahtuivat ja vesi hautasi nopeasti alleen niin rakennukset kuin työkoneet. Seurauksena syntyi tekojärvi, jonka vesi on niin kirkasta, että pinnan alla olevat rauniot erottaa veneestä käsin paljaalla silmällä. Ilmankos järvestä tuli hylkysukeltajien toiviokohde. Talvella järvellä kuulemma luistellaan.
Järven ylle kaartuu 70 metriä korkea tuhkamäki. Se ei ole luontoäidin käsialaa, vaan on syntynyt vankien louhinnan tuloksena. Huipulta avautuvat mahtavat näköalat merelle ja Paldinskin kaupunkiin asti.
Minua Rummun louhos sekä ihastutti että hieman hirvitti. Samalla kun silmä lepäsi valkoisessa vuoressa ja turkoosinsinisessä järvessä koin tipahtaneeni ydiniskun jälkeiseen utopiaan. Korvissani kaikui neuvostoaikaisten vankien vaikerrus, vaikka oikeasti oli lähes luonnottoman hiljaista. Ilmassa ei lentänyt yhtäkään lintua ja muutenkin oli aivan kuollutta.
Kesäkuukausina Rummussa kyllä riittää väkeä, sillä kirkas järvi houkuttaa paikalle uimareita. Hurjapäisimmät käyttävät vedestä nousevia raunioita uimahyppytelineinä. Tämä on varsin vaarallista puuhaa, sillä rauniot ovat huteria ja vedessä on runsaasti romua, johon voi teloa itsensä. Jotkut ovat menettäneet hyppiessään jopa henkensä. Saatoin kuulla korvissani heidänkin huutonsa.
Parasta palata lautalle, anteeksi laiturille. Mielikuvitus kun näytti tekevän urakalla tepposiaan.
Paluumatkalla mietiskelin, että olipa outo, erikoinen ja kiinnostava paikka! Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi ja kiitollinen siitä. Pahaa pelkään, että jos en olisi saanut kutsua tälle pressi/bloggarimatkalle Rummun louhos olisi jäänyt autottomalta ihmiseltä näkemättä. Joten tässä viestiä Viron liikennepäättäjille: avatkaa äkkiä bussiyhteys Tallinnan satamasta Paekaldaan, niin Suomi-poikaa (ja tyttöä) virtaa sinne solkenaan.
Seuraavassa postauksessa lisää Viron ihanuutta, pääosassa Tallinnan valokarnevaali, elämys sekin. Pysykää kyydissä.
Ei muuta, kun menoks!
Rummun louhos ja vankila-alue näkyy jo.
Kaffet ja pullat on nautittu ja laiturimatkalaiset valmistautuvat rantautumaan.
Jälleen maata jalkojen alla.
Rummun vankilasta on jäljellä myös maanpäällisiä raunioita.
Tuhkavuoren valkoinen väri johtuu kalkkikivestä eli Vasalemman marmorista, kuten kansankielessä sanotaan.
Tuuli oli viedä tukan mennessään.
Tämä rakennus on kesäisin uimahyppääjien suosikki.
Rummun tekojärveä kutsutaan vaaleansiniseksi laguuniksi. Selityksiä ei varmaan tarvita.
Laituri valmiina lähtöön paluumatkalle.
Meidän lisäksemme syyskuisena iltapäivänä paikalla oli vain kaksi sukeltajaa.
Mutta lisää väkeä oli jo tulossa.
Laiturimatkailu herätti kiinnostusta myös vastarannalla Paekaldan lomakeskuksessa. Nämä lasiseinäiset tynnyrimökit ovat matkailijoiden vuokrattavissa.
Majoittua voi myös hirsimökeissä, joissa on sauna ja keittonurkkaus. Minä valitsisin tynnyrin siitä ilosta, että saisin nukkua veden päällä ja nähdä veden heti herätessäni. Unissani lipuisin pinnan alla… Ja mitä sitten tapahtuisikaan? Sitä emme saa koskaan tietää, koska bussi kiidätti minut Tallinkin Megastarille ja kohta olinkin kotona. Toisaalta tämäkin on Viron matkailun suola: koti (ja oma sänky) on aina lähellä.
Meidän perhe on myös ihastunut Viroon. Ei ole paljoa varaa matkustaa kauemmas. Mutta tämä ei haittaa koska Virosta olemme löytäneet paljon mielenkiintoista nähtävää. Pärnu ja Tarto on meidän mielipaikkoja. Tämä Rummun louhos olisi mielenkiintoista nähdä. Liikumme omalla autolla. Voiko tuossa lomakylassä kuka vaan yöpyä?
Suosittelen Rummua ehdottomasti, ja omalla autolla löydätte taatusti perille. Paekaldan lomakylän asioista kannattaa tiedustella suoraan sieltä; linkki tuossa jutussa. Uskoisin, että yöpyä voi kuka hyvänsä, kunhan lomakylässä on tilaa. Voisin kuvitella, että etenkin lasiseinäiset tynnyrimökit ovat sesonkiaikaan varsin kysyttyjä, sen verran erikoisia majoitusvaihtoehtoja ovat. Jos sellaiseen päädytte, kommentoikaa ihmeessä jälkikäteen, miten uni maistui vetten päällä.