niceMATKAAJA

Syyrialainen Sayed, chicagolainen Bob ja luumuviinalle perso poliisipäällikkö. Siinä kolmikko, jota en unohda ikinä. Nämä miehet auttoivat Suomi-neitoa hädässä tehden hänestä samalla piirun verran paremman ja ennakkoluulottomamman ihmisen. Tämän takia Praha on minulle aivan erityinen kaupunki.

Tapahtuipa kauan sitten, 90-luvulla, kultaiseksi kaupungiksi kutsutussa Prahassa. Minä kutsun Prahaa kuitenkin enkelten kaupungiksi ja kohta saatte kuulla, mistä hyvästä syystä.

Pöllähdin Prahaan matkalla kotiin Bahrainista, jossa olin ollut lomailemassa siellä asuvan kaverin luona. Paluumatka oli ollut vaiherikas. Ensimmäisellä välilaskulla Damaskoksessa kone tulvahti täyteen mustakaapuisia naisia. Ei siinä sinällään mitään ihmeellistä, kahden Bahrainin viikon aikana olin tottunut abayaan verhoutuneisiin daameihin ja olin itsekin vetäny kaavun päälleni edellisillan läksiäisjuhlissa. Mutta olin Damaskokseen tullessa umpiunessa, ja kun avasin silmäni, mustat helmat hulmahtelivat ylläni kuin lepakon siivet. Varsin eksoottinen kokemus Suomi-tytölle. Kesti hetken ennen kuin pääsin kartalle.

Seuraava stoppi – ylimääräinen – tehtiin Bratislavassa, koska matkalaukkuosastolla havaittiin edellisen laskun jäljiltä jotain epäilyttävää. Seurauksena pakaasit purettiin Bratislavan lentokentälle, jonne jäi yksi ylimääräinen (?) laukku. Sen jälkeen matka jatkui kohti Prahaa, jossa yöpyisin lentokenttähotellissa. Lento Helsinkiin lähtisi varhain seuraavana aamuna.

Näissä tunnelmissa päätin lomani Bahrainissa. Kotimatkalle lähdin kuitenkin eurooppalaisissa vetimissä.

Rähinä ratikassa

Paiskattuani kamppeeni hotelliin kiiruhdin kaupungille. Praha oli minulle tuttu paikka – olin viettänyt siellä viikon kaksi vuotta aiemmin ja rynnistänyt sen läpi myös mennessäni Bahrainiin. Suunnitelmissani oli vain dallailla ympäriinsä. Rahat olivat aivan finaalissa, mutta riittäisivät juuri julkisiin kulkuneuvoihin.

Ensiksi hyppäsin lentokenttäbussiin, jonka jälkeen nousin ratikkaan. Pois jäädessäni jouduin kirjaimellisesti puristuksiin, kun ratikassa remunneet nuoret miehet tunkivat joukolla ulos. Hyvä, etten lentänyt nenälleni, kun he tuuppivat ohitseni.

Kiertelin keskustassa aikani ahmien kaupungin kauneutta. Ties milloin näkisin sen seuraavaksi.

Kuten huomaatte, kuvat ovat aitoa ysärikamaa. Pahoittelen huonoa laatua, mutta minkäs teet. Parempiakaan ei ole tämän jutun kuvitusta ajatellen tarjolla, koska tuohon aikaan kuljin maailmalla pokkarikameran kanssa enkä juurikaan muistanut edes ottaa fotoja. Praha on joka tapauksessa ihana – menkää ja nähkää omin silmin.

Vanhankaupungin raatihuoneen tähtititeteellinen kello oli ja on yhä Prahan suosituin nähtävyys. Sen kolme viisaria näyttävät aikaa eri tavoin sekä lisäksi auringon, kuun ja tähtien sijainnin.

Kukkaro katosi

Sitten väsymys alkoi painaa jalkoja. Kävelin kuitenkin lentokenttäbussin pysäkille, jotta saisin lyhyestä stopistani kaiken irti. Jonossa seistessäni aloin kaivaa käsilaukustani bussirahaa.

Sormeni haparoivat tyhjää. Laukussa ei ollut mitään. Ei siellä alun alkaenkaan ollut mitään muuta kuin kukkaroni, mutta nyt siellä ei ollut edes sitä. Otsalle kihosi kylmä hiki. Samalla mieleen muistui ratikkahässäkkä: poikaporukka, joka litisti minut väliinsä. Jonkun käsi oli käynyt laukussani ja napannut kukkaroni parempaan talteen. Taskuvarkaitten Praha!

Siinä sitä sitten oltiin. Rahattomana vieraassa maassa. Kukkarossa oli ollut myös lentolippuni ja siihen maailman aikaan piljetti oli tärkeä dokumentti. Ilman sitä ei ollut lennolle asiaa. Passin olin luojan kiitos jättänyt hotellin respaan – tosin vain siitä syystä, että sitä oli tarvittu sisään kirjautuessa eikä minulla ollut aikaa jäädä odottamaan, että saisin sen takaisin.

Ei edes bussirahaa

Marssin viereiseen hotelliin ja pyysin virkailijaa soittamaan Suomen suurlähetystöön. Sehän on olemassa sitä varten, kun suomalainen joutuu matkalla kiipeliin. Kukaan ei vastannut, vaikka virkailija soitti numeroon monta kertaa. ”Ovat ehkä juhlimassa”, hän arveli. Hänen käsityksensä mukaan lähetystöväki ei muuta tehnytkään.

Laahustin lyötynä takaisin bussipysäkille. Vasta silloin minulle valkeni, että en voisi nousta bussiin, koska minulla ei ollut bussirahaa. Joutuisin kävelemään. Ja hotelli oli monen kilometrin päässä ties missä. En ikinä löytäisi sitä. (Olisit käyttänyt Google mapsia, sanoo nyt joku. Olisin kyllä, jos sellainen palvelu olisi ollut siihen aikaan olemassa. Mutta hei, minulla ei ollut vuonna 1996 edes kännykkää.)

Vltava-joen ylittävä Kaarlensilta on Euroopan pisin (516 metriä) ja kaunein keskiaikainen silta. 

Prahan linnan alueella ovat asustaneet niin ruhtinaat, kuninkaat, keisarit kuin presidentit. Taustalla häämöttävä goottilainen Pyhän Vituksen katedraali saa suomalaisen besserwisserin kohottelemaan kulmiaan: Pyhän Vitutuksen vai mikä?

Ensimmäinen enkeli Syyriasta

Räpytin itkua silmissäni.

”Voinko auttaa? Onko sinulla jokin hätä”, kuului vierestäni. Rinnallani seisoi pieni tummaihoinen mies. Hän esittäytyi Sayediksi Syyriasta. Kun kerroin, minkälaisessa pulassa olin, hän taputti kättäni rauhoittavasti. ”Älä huoli. Minä maksan sinun bussimatkasi”, hän sanoi. Selvisi, että hänkin oli matkalla lentokenttähotelliin. Selvisi myös, että hänkin lentäisi huomenna Helsinkiin. Hän asui Porvoossa, jossa hänellä oli perhe.

Niinpä tietysti.

Kiittelin vuolaasti. Matkalla hotelliin Sayed tuuppasi käteeni ”vähän ruokarahaa”, jotta saisin ennen Helsinkiä jotain syödäkseni. ”Nähdään lennolla huomenna”, hän sanoi luottavaisesti jättäessään minut selvittelemään asioitani hotellin respaan.

Respassa minua kehotettiin rauhoittumaan. Voisin tehdä rikosilmoituksen tapahtuneesta aamulla lentokenttäpoliisille. Ei ollut mitään syytä häiritä virkavaltaa enää samana iltana.

Mutustelin huoneessani kolmioleipää, jonka olin ostanut Sayedilta saamillani rahoilla. Että pitikin sattua! Mutta toisaalta: että pitikin sattua, että törmäsin Sayedin kaltaiseen ihanaan ihmiseen, joka auttoi minua pyyteettä!

Toinen enkeli Chicagosta

Aamulla olin lentokentällä hyvissä ajoin. Pyysin päästä poliisin puheille, koska lentolippuni oli varastettu. Lentokenttävirkailija ei ymmärtänyt englantia, vaan hölpötti minulle jotain omalla kielellään. Toinen virkailija ymmärsi paremmin ja totesi, että minun pitäisi ostaa uusi lippu. Aloin olla epätoivoinen.

Viereeni hipsi isokokoinen korsto. Sellainen, jonka olisin kiertänyt kaukaa, jos olisi tullut vastaan pimeään aikaan minkä hyvänsä kaupungin kadulla. ”Tarvitsetko tulkkia”, hän kysyi kertoen olevansa Bob Chicagosta ja puhuvansa sukujuuriensa takia sujuvaa tsekkiä. Hän lähtisi mielellään mukaani poliisin luo selvittämään ongelmaani.

Mitäs tähän sanotte? Jo toinen enkeli lehahti avukseni ja vieläpä 24 tunnin sisällä. Minä sain juuri ja juuri änkätyksi, että thank you SO much.

Legendan mukaan pittoreski Zlata Ulicka eli Kultainen kuja oli ennen muinoin alkemistien valtakuntaa. Keisari Rudolf II palkkasi heidät kehittämään menetelmän, jolla voitaisiin tehdä raudasta kultaa. Tässä ei onnistuttu, mutta Kultainen kuja hohtaa yhä pastelliväreissä – Praha on täynnä mielenkiintoisia paikkoja.

Vanhalla juutalaisella hautuumaalla hautakivet ovat vinksin vonksin. Tämä johtuu siitä, että 1400-luvulla juutalaiset eivät saaneet haudata vainajiaan muualle, minkä takia samaan hautaan on kipattu monta ruumajaista päällekkäin. Samasta syystä hautakivet on ahdettu lintta linttaan. Varsinainen herkkupala kaltaiselleni hautausmaafriikille. Kuva: Milan Kincl.

Synttärimaljat lentokentällä

Päädyimme itsensä poliisipäällikön puheille. Bob teki selkoa minua kohdanneesta onnettomuudesta ja päällikkö soitti pari puhelua. Ilman muuta pääsisin Helsingin lennolle ilman lippua ja ilman tavanomaista check in´iä. ”Neiti lakkaa nyt huolehtimasta ja rentoutuu”, sanoi päällikkö Bobin avustuksella. Sitten hän pussasi minua poskelle.

En saanut pitää kiirettä, vaikka kello kävi ja lento lähtisi kohta. Oli päällikön syntymäpäivä ja meidän pitäisi nostaa malja hänen kunniakseen. Pöydälle ilmaantui kolme grogilasia, jotka täytettiin piripintaan paikallisella luumuviinalla, jota näkyi olevan päällikön pöytälaatikossa useampi pullo. Sitten kippisteltiin.

Väkijuoma poltti kurkkuani ja sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Miehiä nauratti. ”Tsot tsot, ne naiset, ovat niin herkkiä.” Bob tarjoutui tyhjentämään lasini. Päällikkö vinkkasi ystävällisesti silmää ja täytti omansa uudestaan.

Saavuin lentokoneeseen reilusti myöhässä. Kaikki muut matkustajat olivat paikalla. Lentoemäntä kertoi, että miehistö oli saanut määräyksen odottaa minua. Minulle oli varattu paikka bisnesluokkaan.

Katse peiliin

Näin Sayedin vasta Helsingin lentoasemalla. Hän oli arvannut, että kone seisoi Prahan lentokentällä juuri minun takiani.  ”Tajusin, että tarvitset bussirahaa myös päästäkseni kotiisi”, hän sanoi ja livautti käteeni 10 mummonmarkkaa. Pyysin hänen tilinumeroaan maksaakseni velkani takaisin. Hän ei halunnut kuulla moisesta. ”Ihan samalla tavalla sinä olisit auttanut minua”, hän kuittasi, heilautti kättään ja katosi kentän vilinään.

Olisinko? Halusin uskoa niin, mutta en voinut olla ihan varma. Olisinko tarjonnut auttavaa kättä tuntemattomalle syyrialaiselle tai ryhtynyt tulkiksi pelottavan näköiselle chicagolaiselle? Jaa-a – itsetutkistelun paikka.

En ole palannut Prahaan sitten tämän seikkailun, mutta toivottavasti vielä jonain päivänä. Olen kuitenkin lähettänyt sinne monta kaveria ja kaikki ovat palanneet sieltä ihastuneina. Yksi (hyvin vähän matkustanut) totesi, ettei voinut kuvitella maailmassa olevan kauniimpaa kaupunkia.

Praha on keskieurooppalaiseen tapaan joutsenten kaupunki. Mutta yhtä hyvin tässä kuvassa voisi räpsyä valkosiipisiä enkeleitä.

Hyvä kiertämään

Nämä kohtaamiset saivat minut kuitenkin tekemään päätöksen, että panisin hyvän kiertämään. Jos ikinä koskaan missään näkisin matkailijan pulassa, auttaisin parhaani mukaan. Onneksi en ole kohdannut ketään todellisessa ahdingossa. On riittänyt, että olen neuvonut, ohjannut ja tulkannut. Yhden kiinalaisen talutin kädestä pitäen rautatieasemalle.

Sayedista ja Bobista en ole kuullut sen koommin. Muistelen heitä silti varsin usein. En välttämättä muista kaikkien entisten poikaystävieni nimiä, mutta heidän nimensä kyllä.

Poliisipäällikkö sen sijaan lähetti minulle postia. Kopion tsekinkielisestä rikosilmoituksesta – tai ainakin arvelen, että kyse oli siitä, mutta saattoihan kyseessä olla vaikka rakkauskirje, sen verran ihaillen mies minua Prahan lentokentällä mittaili.

Muistelen häntäkin erityisellä lämmöllä: olen aika harvoin saanut nauttia bisnesluokan mukavuuksista.

Sen pituinen se.

PS. Tämä juttu on mukana Momondon Bloggers’ Open World Awards -kilvassa. Äänestä se voittoon alla olevan linkin kautta – please & thank you very much! Äänestysaika päättyy 15.4.

www.momondo.fi/content/bloggers-open-world-award?blog_id=1919