Lissabon ei ole kaunotar, vaan pikemminkin rumankaunis ja rouhea, mutta juuri siinä piilee kaupungin lumovoima. Rumankauniilla tarkoitan sitä, että Lissabon on arkkitehtuuriltaan sekoitus Itä-Pasilaa ja kaakelein koristeltuja historiallisia taloja. Kuvaisin Lissabonia myös eläväksi ja iloiseksi, rennoksi hengeltään. Tervetuloa kaupunkikierrokselle!
Ihan ensimmäiseksi täytyy todeta, että Lissabon muistuttaa hurjasti San Franciscoa. Myös siellä noustaan kukkulalta kukkulalle ja minkäpä muun kuin rämisevän ratikan kyydissä. Paras skuru on numero 28, joka taittaa huikeita maisemia sisältävän matkan Martim Monizin (eräänlainen China Town) metroasemalta Prazeres à Campo de Quriquen hautuumaalle.
Kertapiljetti maksaa vajaat kolme euroa, mutta jos meinaa tehdä useamman ajomatkan, kannattaa hankkia 6 euron hintainen (+ 0,50 euron pantti) päivälippu. Sillä voi huristaa 24 tunnin aikana mielin määrin paitsi raitsikalla myös bussilla, metrolla, funicularilla ja kaupungin kattojen ylle nousevalla hissillä. Lippuja saa Carris-kioskeilta sekä metroasemien automaateista.
Vinkkinä mainittakoon, että istumapaikan ratikka 28:ssa saa varmimmin juuri noilta pääteasemilta. Muilla pysäkeillä vaunu on täpötäysi ja seisomapaikoilta näkymien ja nähtävyyksien rekisteröinti on työlästä.
Niin, ja kyllä tuctucillakin pääsee pitkin poikin Lissabonia. Eivät ne mitään thaimaalaisten yksinoikeuksia ole…
Kuolleiden kaupunki
Lissabonin päänähtävyyttä itselleni edustaa edellä mainittu hautausmaa. Näin sen ensi kertaa interreilillä sata vuotta sitten, ja se teki niin suuren vaikutuksen, että sinne piti palata takaisin. Kyse on todellisesta kuolleiden kaupungista, jolle omistan myöhemmin kokonaan oman luvun, mutta tässä siitä vähän esimakua. Hyytävä? Ehei. Hurmaava? Kylläkyllä.
Campo de Quriquen hautausmaalta on myös mahtavat näkymät Tejo-joen yli vastarannalle. Ja toisin kuin muilla miradouroseilla tällä näköalapaikalla ei ole tungosta.
Mahtavat maisemat
Kävimme myös Sao Pedro de Alcantaran ja Santa Catarinan näköalapaikoilla. Ensin mainitulle nousimme funicularin kyydissä (jonotettuamme puoli tuntia). Alas marssimme jalkaisin ja se tuntui seuraavana aamuna pohkeissa. Näkymät vastapäisellä kukkulalla kohoavalle Sao Jorgen linnoitukselle iltapimeässä olivat hienot ja öinen Lissabon kauniisti valaistu, mutta ikävä kyllä yksikään valokuva ei onnistunut.
Sellaista se välillä on kameran kanssa. Ei skulaa eikä pelaa, ja vaikka pelaisikin, yökuvaus ilman jalustinta on haasteellista. Ja kun nyt usein kysytään, niin meikäläinen kuvaa ihan peruspokkarilla, Canonin Powershotilla, jossa on pienestä koostaan huolimatta hirmuinen zoomi. Kelpaa hyvin amatöörikuvaajalle: helppo, kevyt ja hyväksi havaittu.
Kaverilla oli hauskaa funicularin kyydissä, etenkin kun ikkunoista puhalsi hellettä vilvoittava tuulonen.
Santa Catarinassa oli kuvien suhteen parempi tuuri. Lissabonin ylpeys, 75-metrinen Cristo Rei –patsas, hehkui valaistuna kaukaisuudessa kuin myös sitä kohti kulkeva Ponte de 25 Abrilin silta, sekin kuin toisinto San Franciscon Golden Gatesta. Bonuksena taivaalla hehkui täysikuu ja se vasta olikin komea!
Oman elämänsä rokkitähti soitteli ihan kohtuuhyvin R.E.M:iä. Tiedä sitä sitten, mitä mieltä vastarannalla vahtia pitävä Cristo Rei oli mieltä kappelevalinnasta Losing my religion…
Isoveli, eikun Jeesus, vartioi.
Kattojen yllä
Lissabonin kattojen ylle lennähdimme Santa Justan hissillä. En tullut katsoneeksi kellosta, kauanko seisoimme pitkin Rua Aureaa pitkin kiemurtavassa jonossa, mutta yli 30 asteen kuumuudessa odotus tuntui todella pitkältä ja erittäin hikiseltä.
Suosittelen varustautumaan vesipullolla, viuhkalla ja auringonvarjolla. Jonosta tosin ehtii viereisiin turistikauppoihin, joissa nämä tarpeet saa ehkä auringonvarjoja lukuun ottamatta tyydytettyä.
Odotus kuitenkin palkittiin, kun hissi kiidätti meidät 45 metriä korkean metallitornin huipulle ja yläilmoissa kulkevalle sillalle. Oi sitä punaisten – ja vähän muunkin väristen – kattojen paljoutta, joka aukesi allemme. Bongasimme myös vihreitä ja kukkivia kattoterasseja, rikkaiden piilopaikkoja. Horisontissa läikehti sinisenä hohtava Tejo ja yllä yhtä sininen taivas.
Ihana Lissabon!
Halpaa ja hauskaa
Pääasiassa dallailimme kuitenkin Lissabonin kaduilla. Istuimme kahviloissa ja tarkkailimme paikallista elämänmenoa. Sehän on kuitenkin kaikkein hauskinta, ainakin minusta. Harmin paikka, ettei tullut aikoinaan mentyä portugalin kielen kurssille, vaikka sitä tosissani harkitsin, mutta onneksi espanjantaitoinen ymmärtää sanan sieltä ja sanan täältä, ja mitä ei ymmärrä, voi kääntää vapaasti.
Kävimme myös kaupoissa, ja hyvästä syystä: elokuun puolivälistä syyskuun puoliväliin on mahtavat alet. Olin ajatellut, ettei pieni budjettini venyisi yhteenkään ostoon, mutta toisin kävi. Ostoja tuli tehtyä useampi, ja siitä huolimatta rahat riittivät paremmin kuin hyvin. En ole pitkään aikaan ollut yhtä edullisessa kaupunkikohteessa.
Tässäkin suhteessa Lissabon saa 10 pistettä.
Sardiinit kuuluvat Lissaboniin, niin kalatiskeillä, ravintoloissa kuin koristeina. Tässä teille parveketaidetta.
Yöelämää
Yhden illan kuljeksimme Bairro Altossa, Sao Roque –kukkulan rinteille levittyvässä yläkaupungissa. Joitakin vuosia sitten Lissabonissa pikavisiitillä käynyt kaveri varoitteli, että Bairro Alton baarikaduilla olisi kova meno, mutta en tajunnut, että kyse oli oikeasta bilehelvetistä, jollaisiin törmää yleensä vain suosituimmissa rantalomamestoissa.
Tästä johtuen Bairro Alton kaupatkin aukeavat vasta kello kahdelta; eihän nyt kukaan jaksa aiemmin kammeta työpaikalle, eivätkä aamuun asti kukkuneet ostajatkaan selviäisi shoppailemaan ennen iltapäivää. Ilmankos Lissabon onkin kuuminta hottia nuorten parissa.
No joo, ei Bairro Alto pelkkä bilehelvetti ole, vaan siellä on myös kivoja ja hyviä ruokapaikkoja (joista enemmän, kun päästään myöhemmin ruotimaan Lissabonin ravintola-antia).
Mutta, kuten Jere, Kjell tai Joacim tässä tietää, juominen on ykkösasia.