Voitte vapaasti olla eri mieltä, mutta minusta Pohjois-Kaliforniasta Etelä-Kaliforniaan Tyynenmeren rannikkoa pitkin kulkeva maisemareitti, Highway 1, joka myös Pasific Coast Highwayna ja Californian State Route 1:nä tunnetaan, on maailman kaunein kulkuväylä. Olen tosin nähnyt siitä vain San Franciscosta Carmel-by-the-seahin ulottuvan siivun, mutta se oli niin hulppea, että uskallan julistaa reitin universumin upeimmaksi.
Nyt joku wise guy haluaa varmasti näpäyttää, että en ole onneton suinkaan nähnyt kaikkia kauniita valtateitä, vaan ainoastaan pikkuriikkisen osan niistä. Totta kyllä, mutta Higway 1 on minusta maailman kaunein (so far).
Highway 1, vol 1: on the road
Matkamme Highway 1 -väylää pitkin alkoi siis San Franciscosta, karjakuljetuksella eli Gray Linesin turistibussilla. Kuulostaa pahalta, mutta oli kaikkea muuta: laadukas auto, isot ikkunat ja hauskasti tarinoiva kuljettava. Muut matkalaiset olivat lähinnä muualta USA:sta sekä Kanadasta ja Australiasta. Suomea saattoi solkata pelkäämättä, että kukaan tajuaisi sanaakaan. Ja tehän tiedätte, mitä se meinaa: kanssamatkustajista voi heittää hervotontakin hetulaa.
Ensimmäinen stoppi oli näköalapaikalla heti San Franciscon ulkopuolella, ja jo se sai minut haukkomaan henkeäni. Voisiko parempaa olla enää tarjolla? Kyllä, mutta tämäkin olisi riittänyt, jos kyseessä olisi ollut minitrippi.
Siinä se taustalla luikertaa, maailman kaunein valtatie.
Highway 1, vol 2: Monterey, menneen maailman lumoa
Seuraavaksi pysähdyimme Montereyssa, espanjalaisten vuonna 1770 perustamassa merenrantakaupungissa, joka oli aikoinaan Kalifornian ensimmäinen pääkaupunki. Paikallinen Hanko, muistan ajatelleeni ihastellessani pitsihuvilaidylliä. Samaa tuumi ehkä kirjailija John Steinbeck, joka kuvaili Montereyta kirjoissaan Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä, ja asusti itsekin siellä jonkin aikaa.
Kaupungin ydin on entisten sardiinitehtaiden rivistö, Cannery Row. Nykyään tehdasrakennukset toimivat matkamuistomyymälöinä ja kalaravintoloina. Ykkösnähtävyys on Monterey Bay Aquarium, jonne puolet meidänkin matkaseurueestamme hävisi.
Meille Monterey merkitsi ennen kaikkea ihanaa lounaspaikkaa. Kaveri tahtoi ehdottomasti maistaa clam showderia eli simpukkakeittoa, ja koskapa Fishhopper-ravintolassa keittoa tarjottiin rapeasta leivän puolikkaasta, ei ruokapaikkaa tarvinnut etsiskellä. Soppa oli taivaallista (minäkin sain maistaa), mutta itse rouskuttelin tyylilleni uskollisena grillattuja jättirapuja.
Lounaan päälle ostimme molemmille tuulitakit, todella halvalla, vain 20 taalalla. Varsin hyödyllinen ostos tuulisessa Pohjois-Kaliforniassa, joskin meillä oli takeille tarvetta vasta kotimaassa, jossa on tuullut koleasti tähän, kesän ensimmäiseen hellepäivään saakka.
Kaverilla menivät silmät ihastuksesta kieroon, kun sai eteensä leivän puolikkaallisen samettisen pehmeää simpukkakeittoa…
Highway 1, vol 3: Pebble Beach, luonnon suuri eläintarha
Montereysta matka jatkui pitkin kuvankaunista Pebble Beachia, yksityistä tienpätkää, jonka varrella on niin loistohotelleja, luksustason golfkenttiä kuin julkkisten ja muiden raharikkaiden linnoja ja huviloita. Meikäläistä värisytti etenkin Clark Gablen residenssi; tämän lähemmäs en koskaan pääsisi yhtä suurista näyttelijäidoleistani, ottaen huomioon etenkin sen, että hän on maannut haudassa jo pitkän aikaa.
Vielä enemmän minua värisyttivät saukot ja merileijonat (sorry vaan Clark!), joita loikoili pitkin poikin rannikkoa. Tunsin olevani luonnon suuressa eläintarhassa, jota oli upeudessaan vaikea uskoa todeksi.
Highway 1, vol 4: The Lone Cypress, Pohjois-Amerikan kuvatuin puu
Myös pysähdys Pohjois Amerikan kuvatuimman puun, Lone Cypressin, juurella oli aika mykistävä kokemus. Siellä se sypressi huojui kallion jyrkänteellä ylväänä ja vähän yksinäisenäkin. Miten monta minun kaltaistani matkailijaa se olikaan nähnyt vuosikymmenien varrella, ja miten monta kertaa tullut kuvatuksi turistilauman taustana. Metsäpaloistakin oli puu kuulemma ihmeen kaupalla selvinnyt, vaikka kaikki muu oli palanut poroksi ympäriltä.
Pakkohan meidänkin oli ikuistuttaa itsemme kuululla paikalla.
Higway 1, vol 5: Carmel-by-the-sea, loistokas lomakeidas
Viimeinen stoppi oli Carmel-by-the-seassa, josta minulle tuli mieleeni Hamptons, jossa vierailin kolme vuotta sitten New Yorkin reissun yhteydessä, ja jonne nyt jo kuopatun Kosto-tv-sarjan tapahtumat sijoittuivat. Carmel-by-the-sea onkin Hamptonsin tapaan yksi maailman loistokkaimmista lomakeitaista, joskin varhain 1900-luvun alussa sitä kansoitti taiteilijayhteisö. Sittemmin sen ihanat rannat ja leppoisa ilmapiiri alkoivat kiinnostaa myös suihkuseurapiiriläisiä ja julkimoita, ja vuosina 1986-88 kaupungin pormestarina toimi itse Clint Eastwood.
Me painelimme rantaan, joka oli niin hieno, että olisin voinut jäädä lekottelemaan hiekalle koko loppulomaksi. Ilmakin sattui olemaan kuin morsian, vaikka elettiin vasta huhtikuuta. Ah ja voih, miten maailma on täynnä mahtavia biitsejä sekä satumaisia piilopaikkoja!
Highway 1, vol 6: back to San Francisco
Kyllä harmitti, että matkamme päättyi tähän – tai siis kääntyi tästä kohti takaisin San Franciscoa. Olisin niin mielelläni nähnyt seuraavankin rannan. Ja seuraavan kaupungin. Ja kuunnellut lisää merileijonien laulua.
Toisaalta: Amerikan turneemme oli vasta puolivälissä. Seuraavana päivänä vuorossa olisi Cherry Blossom Party San Franciscon Japantownissa ja yöllä lentäisimme Las Vegasiin. Highway 1 oli kuitenkin ehdottomasti I left my heart –paikka, ja tahdon jonain päivänä jatkaa matkaa siitä, mihin se jäi, kohti etelää, kohti uusia elämyksiä.
