Holboxissa joka ilta kello seitsemän oli SHOWTIME. Silloin keräännyttiin katsomaan mereen sukeltavaa auringon kehrää, ja vaikkapa tapahtuma oli joka kerta samanlainen, eteen avautuva panoraama oli aina erilainen. Taivas liekehti kultaisena, keltaisena, oranssina ja punaisena. Ihan kuin taideteos, sieltä tyyriimmästä päästä.
Ensimmäisen illan auringonlasku meinasi jäädä kaikessa komeudessaan näkemättä, sillä istuksimme kellon lyödessä seitsemää beach housemme terassilla. Ihmettelimme rantaa pitkin vaeltavaa ihmislaumaa; eivätkö ne jo ole saaneet auringosta tarpeekseen?
Eivät olleet, vaan tahtoivat lisää, päivän viimeisen pisaran. Mekin ymmärsimme, että nyt alkoi tapahtua, kun taivas muuttui kullankirjavaksi. Painelin juoksujalkaa biitsille ja kun näin eteeni levittyvän näkymän, viitoin kaksin käsin kaveria ryntäämään perääni. Hän ehti paikalle nippa nappa, juuri kun aurinko pudottautui aaltoihin.
Sen jälkeen alkoi todellinen ilotulitus. Pilvet värjääntyivät purppuraisiksi ja koko taivas hohti punaisena.
Tältä se näytti terassilta käsin.
Ja tältä rannalta käsin.
Seuraavana iltana olimme viisaampia. Lähdimme hyvissä ajoin matkaan kohti auringonlaskun baarina tunnettua Zomay-hotellin rantaravintolaa, mutta kävelymatkaa oli sen verran, että aurinko ehti laskea jo ennen kuin pääsimme paikalle.
Mutta eipä haitannut mitään, koska ihan sama, mistä kohtaa rantaa tapahtumasarjaa seurasi, henki oli salpautua maiseman kauneudesta.
Tässä oli pakko pysähtyä.
Viimein pääsimme baariin.
Muina iltoina – paitsi yhtenä, jolloin meidän piti ihastella auringonlaskua ratsailta käsin, mutta hevoset olivatkin liikenteessä, eikä meidän auttanut kuin lampsia Zomayn baariin – seurasimme spektaakkelia omalta rannaltamme käsin. Kannoimme sinne kansituolit ja nassakan valkoviiniä ja nautimme auringon viimeisistä säteistä kuin elokuvakatsomossa.
Aivan mahtavaa! Ei ollut ikävä telkkua eikä sen puoleen oikeaa leffateatteriakaan.
Esitys alkaa.
Katsomossa ollaan valmiina. Vielä näkee lukeakin.
Viimeinen auringonlasku nosti melkein tipan linssiin. Siinä se meni, meren syleilyyn, emmekä ehkä koskaan katselisi samaa näkymää ihan samalta paikalta.
Toisaalta aurinko nousi taas seuraavana aamuna ja sekin oli yhtä juhlaa, vaikka me suuntasimme jo Holboxista eteenpäin.
Se on ihan taatusti vissi, että muistan Holboxin auringonlaskun saarena. Missään en ole nauttinut yhtä upeista näkymistä seitsemänä iltana peräkkäin.
Onpa ihania kuvia! Minäkin tahdon tuonne.
Ei muuta kuin matkasuunnitelmia punomaan ja laukkuja pakkaamaan! Lisää Meksikon reissusta on luvassa pitkin kevättä.