niceMATKAAJA

Päivä Tulumissa, tunnin ajomatkan päässä Playa del Carmenista, alkaa arkeologiselta kaivausalueelta. Se oli 1200-1400 luvulla mayojen tärkeä kauppasatama ja jumalten palvontapaikka, ja yhä tänä päivänäkin ymmärtää hyvin, miksi Jukatanin niemimaan alkuperäisasukkaat halusivat rakentaa kaupunkinsa jumaltensa kunniaksi juuri siihen, mihin sen rakensivat: paikka on JUMALAISEN kaunis, yksi ihanimmista paikoista, jossa olen koskaan käynyt.

Historiallista aluetta kehystää vehmas vihreä kasvillisuus, ja sen reunoja nuolee turkoosin sininen Karibianmeri, niin turkoosi, että silmiä häikäisee ja niin turkoosi, että sitä on vaikea uskoa todeksi.

Liskojen temmellyskenttä

Raunioita ympäröi paksu muuri, jonka sisäpuolella eleli aikoinaan muutaman sadan ihmisen pieni ylhäisö. Heidän asumuksistaan ei ole jäljellä juuri mitään, mutta temppelien, vartiotornien ja palatsien jäännökset ovat yhä kaunista katseltavaa.

Nykyisin alueella majailee liskoyhdyskunta. Komeat turilaat kerjäävät turisteilta makupaloja ja antautuvat melkein silitettäviksi. Vain melkein, sillä ne tietävät, että paikalliset pitävät niiden lihaa maukkaana (kuulemma paljon parempaa kuin kana) ja osaavat olla varuillaan, jotta eivät päätyisi pataan. Minä olen iguaani-fanina haltioissani; voi miten suloisia, pulputan innoissani.

Nykyisyys kohtaa menneen

Raunioilla meitä kierrättää Octavio-niminen herrasmies, erinomaista englantia taitava paikallisopas. Kun kierros on tehty, saamme temmeltää historialliseen alueeseen kuuluvalla ihanalla rannalla ja tutkia raunioita omin päin.

Ennen lähtöä kohti seuraavaa etappia, ehdimme nauttia myös jäätelöt, Häagen-Dazsin tyylikkäässä jäätelökojussa raunioalueen ulkopuolella. Tarjolla olisi myös Subwayn sämpylöitä. Näin nykyaika kohtaa menneen sulassa sovussa.

Welcome to the jungle

Seuraava pysähdys on syvällä viidakossa, jonne Aventuras Mayas -yhtiön (aventurasmayas.com) minivan – joka on lastattu paitsi kahdella suomalaisella, myös parilla australialaisella, kahdella jenkillä ja neljällä kanadalaisella – poukkoilee kuoppaista hiekkatietä. Ratissa istuu Juan Magaña, mainio matkaoppaamme. Kajareista soi tilanteeseen sopivasti Guns and Rosesin Welcome to the jungle.

Tästä alkaa retken extreme-osuus. Luvassa on vaijeriliukua, köyden varassa laskeutumista korkeuksista kohti maan pintaa sekä snorklaamista tippukiviluolassa, maanalaisessa cenotessa. Uskokaa tai älkää, olen unelmoinut tästä siitä saakka, kun varasin Meksikon-matkan. Armottomana Amazing Race –tv-sarjan fanina olen aina halunnut tietää, olisiko minusta, Maarit Vuoristosta, keski-ikäisestä kantturasta Suomesta, pärjäämään kyseisessä kilvassa.

Ihan kuin Amazing Racessa

Homma alkaa varustautumisella. Ympärilleni köytetään erilaisia valjaita, päähän isketään kypärä ja käteen kammetaan rukkaset, jotta iho ei rikkoudu vaijerin varassa kiitäessä. Sitten annetaan turvaohjeet eli neuvotaan, miten vaijerista pidetään kiinni, mitä jaloilla tehdään ja millainen asento ilmassa on oltava. Sen jälkeen noustaankin jo ensimmäiseen torniin, taisi olla 16 metriä korkea.

Meidät tuupataan matkaan, yksi kerrallaan. Sydän hakkaa hurjasti, mutta ilmassa täytyn riemusta, irrotan kädet vaijerista ja annan hihnan viedä. I-H-A-N-A-A (tai ainakin melkein), eikä yhtään pelottavaa (tai ei ainakaan paljoa)!

Liukuja on kaikkiaan kolme, seuraava metriä korkeammalta ja seuraava 22 metristä. En ole uskoa tätä todeksi; tässä sitä mennään viidakon yllä, puun latvat kinttuja hipoen.

Kauhusta kankeana

Pahempaa on luvassa. Laskeutuminen köyden varassa tornista, olisiko korkeutta sellaiset parikymmentä metriä, on lamauttaa minut kauhusta. En halua kiivetä torniin enkä missään nimessä halua laskeutua sieltä alas.

Mutta niin vain huomaan vaappuvani varpaitteni varassa tornin reunalla ja heittäytyväni selinmakuulle köyden varaan. Yksi askel, kaksi askelta ja kolmas askel seinää vasten, siis vaaka-asennossa, sitten polvet koukkuun ja köyttä pumpaten kohti maan kamaraa. Tämähän sujuu; ei ole ollenkaan niin kamalaa ja vaikeaa kuin kuvittelin…

OMG, kiljun kurkku suorana. I did it, I DID IT!

Pinnan alle pimeään

Luolasukellus on minun lajini, ja pulahdus pinnan alle pimeässä tippukiviluolassa (tai no, olihan se luola valaistu ja näytti sen takia ihan lavastetulta) on mahtava juttu. Kalkkikivimuodostelmat hohtavat sekä pään päällä että jalkojen alla. Kaunista ja rauhoittavaa.

Kaikki eivät ole samaa mieltä, sillä makea vesi ei kelluta meriveden tapaan ja alle aukeaa pohjattomilta – ja siksi myös pelottavilta – näyttäviä rotkoja.

We are the champions

Aktiviteettejä seuraa retkilounas, maittava ja hyvä, ”viidakkoravintolassa” temppuratojen vieressä. Me kaikki tunnemme itsemme voittajiksi ja kilistämme cola-laseja.

Nyt se on sitten todistettu: minä, Maarit Vuoristo, keski-ikäinen kanttura Suomesta, pärjäisin hyvin Amazing Racessa  – pyytäkää ihmeessä mukaan seuraavalle tuotantokaudelle. Millaisiin suorituksiin venyisinkään, kun porkkanana keikkuisi miljoona dollaria? Tällä kertaa tein kaiken ilmaiseksi, tai siis maksoin siitä, että pääsin roikkumaan viidakkoon köyden jatkeena, noin 100 euroa…

Muchas gracias

Lopuksi vielä erityiskiitos kukkien kera huikealle oppaallemme, Juanille, joka tahtoisi matkustaa Suomeen ja tulla esitellyksi Team Finlandin meksikolaisena sukulaispoikana. Ilman hänen tukeaan ja rohkaisuaan en olisi tullut elävänä kiipeilytornista alas. Un guia fantastico!

Lisäksi kiitos kuuluu myös Aventuras Mayas -yhtiön kuvaajalle, joka ikuisti päivän seikkailut cd-levylle, jonka sai lunastaa noin 20 euron hintaan. Myös tässä nähtävät tippukiviluolakuvat ovat hänen ottamiaan.

Ja vielä erityiskiitos kära vänille, Johannalle, jolta sain tämän tripin joululahjaksi!