Seikkailu Sierra Madren vuoristossa

Tai ei se varsinaisesti mikään seikkailu ollut, ainoastaan tapahtumarikas retkipäivä, määränpäänä San Sebastian, pittoreski siirtomaa-ajan kylä Sierra Madren vuoristossa.  Ajomatka korkeuksiin nostatti paikoin karvat pystyyn, kuten myös oppaamme Chrisin tarinat. Tiesittekö, että meksikolaiset huumeparonit ovat nykyajan faaraoita, mitä hautajaisrituaaleihin tulee? Heidät kuopataan autoineen päivineen, ja haudanryöstäjät odottavat kieli pitkällä pääsevänsä kalmistojen kimppuun.

Kerrottakoon heti aluksi, että haudanrysötäjän urasta ei kannata hirveästi haaveilla. Nämä huumehautausmaat ovat tarkkaan vartioituja, ja jos joku asiaton yrittää tunkeutua niiden porttien sisälle, hän saa kuulan kalloonsa.

Meksikolaiset huumehemmot lahtaavat muutenkin kansaa milloin mistäkin syystä. Liipasinsormi on niin herkkä, että joulukuusta 2006 lähtien – jolloin hallitus aloitti huumekartellien vastaisen sotilaallisen kampanjan – Meksikossa on kuollut väkivaltaisesti noin 200 000 henkilöä. Nayaritin osavaltio, jossa Puerto Vallartakin (lomakaupunkimme) sijaitsee, on Meksikon huumekeskus. Siellä katosi viime vuonna 117 ihmistä, ja tämän vuoden alussa – pian kotiin palattuamme – sieltä löytyikolme joukkohautaa, joissa oli ainakin 33 ruumajaisen jäänteitä.

Mutta älkää peljätkö! Vallartassa ja rannikon muissa turistikohteissa on rauhallista ja turvallista, eikä henkikultansa takia tarvitse panikoida, kunhan käyttäytyy asiallisesti eikä eksy öiseen aikaan, etenkään tequilapäissään, syrjäisille kujille.

Sitten nokka kohti Jaliscon osavaltiota ja  San Sebastiania. Me matkasimme sinne Amazing toursin kyydissä nelivetoisella jeepillä. Rattia pyöritti erinomaista englantia puhuva amazing Chris, joka toimi myös oppaana. Huipputyyppi, jonka kyytiin lähtisin milloin vain uudestaan. Matkassa oli mukana myös amerikkalainen pariskunta sekä rouvan maailmaa nähnyt, Meksikossa talvehtiva veli. Hieman hävetti, kun ryin takapenkillä kovaäänisesti flunssaani, mutta muuten matkanteko sujui tässä porukassa mukavasti.

Se tietysti hieman hihitytti, kun Amerikan rouva ihmetteli matkan varrella näkyviä punaisia joulutähtipensaita; hän oli luullut, että punainen väri on peräisin spray-purkista. Ihanko totta, hän äimisteli ja hieroi punaisia lehtiä sormiensa välissä niiden aitouden varmistaakseen moneen otteeseen.

Ei valittamista maisemissa, vai mitä sanotte?

Tortilloita & tequilaa

Jätimme Puerto Vallartan taaksemme ja heti sen jälkeen maisema muuttui aivan toiseksi. Jo senkin takia, että hotellikompleksit katosivat ja samalla luksus ja bling-bling. Eteen levittäytyi vihreä sademetsä ja yhä vain korkeammalle nousevat vuoret, jokunen rähjäkylä ja hevosen selässä laukkaava cowboy.

Chris kertoikin, että hänen lapsuudessaan (20 vuotta sitten) hevonen oli ainut menopeli, jolla vuoristoon pääsi. Autotiet on rakennettu vasta paljon myöhemmin eikä autolla yhäkään pääse läheskään joka paikkaan. Tiet ovat paikoin myös niin huonossa kunnossa, etten suosittele auton vuokraamista. Maanvyöryt ovat tavallisia ja välillä autolla on hypittävä kivikkoisella kinttupolulla äkkijyrkän pudotuksen partaalla. Meitsiä pelotti  ihan oikeasti muutamaan otteeseen.

Ensimmäinen pysähdys oli viehättävässä kahvilassa aivan huikeissa maisemissa. Söimme juuri paistettuja tortilloita suoraan emännän uunista – aivan älyttömän hyvää! Sitten kurvasimme kohti agaavepeltoja. Ja jos joku ei tiedä, niin agaaveista valmistetaan tequilaa, minkä takia niiden ääressä on syytä viettää hiljainen hetki. Tämän meksikolaisten mielestä juomista jaloimman valmistus on hyvin rajoitettua ja valvottua, ja Nayaritin osavaltio on yksi sen viidestä valmistuspaikasta.

Kaksi aasia.

Hautoja & herkkuruokia

Kolmas stoppi pienelle Camposanto Viejon hautausmaalle oli minulle, hautausmaafriikille, kaikkein mieluisin. En ikinä kyllästy kuljeksimaan kalmistoissa. Ne kertovat tuhat tarinaa. Niin tämäkin. Ihmettelimme lasten hautojen määrää ja saimme kuulla, että vuoristossa lääkäri on niin kaukana, että lapset kuolevat ihan tavallisiinkin tauteihin. Lapsia kuolee paljon myös synnytykseen, koska kätilökin saattaa olla synnytyksen tullen sadan kilometrin päässä.

Samaisessa yhteydessä Chris kertoi huumehautausmaista. Hänellä oli netistä kähvelletty kuvakin yhdestä. Se näytti ihan kauniilta pikkukaupungilta, kullatulta, hohtavalta ja värikkäältä, kuten kaikki Meksikossa. Siellä ne uinuivat, huumepamput, omissa taloissaan lempiautojensa ja (huom!) lempiaseidensa kanssa. Dios mio!

Hautausmaat ovat meksikolaisille tärkeä juttu. Niitä voidaan pitää jopa eräänlaisina toisina olohuoneina, koska haudoilla käydään ahkerasti. Niillä myös juhlitaan. Dia de muertos eli kuolleiden päivä marraskuun alussa on yksi suurimmista fiestoista koko vuoden aikana. Sitä suunnitellaan läpi vuoden ja h-hetkellä haudoille tuodaan niin kukkia, helyjä kuin karkkia ja vainajien lempiruokaa sekä tietysti sammioittain tequilaa. Kuolleiden uskotaan nousevan yöllä elävien joukkoon; tästä todistuksena on se, että aamulla haudoille roudatut herkut ovat yleensä kadonneet. Chrisin mukaan asialla ovat olleet kulkukoirat ja muut elikot, mutta minä uskon mieluummin luurankojen ilonpitoon ja pääkallojen kalinaan.

Lasten haudat koristellaan los angelitosten (pikkuenkelien) lempileluilla. Varsin koskettavaa, etenkin kun näitä hautoja oli paljon.

Uutta multaa kehiin. Anteeksi epäkunnioittava sävyni, mutta Meksikossa kuolema ei ole kuolemanvakava asia.

Kahvia & käsityötä

Seuraavaksi vuorossa oli La Quinta Mari eli kahviplantaasi ihan San Sebastianin ulkopuolella. En juo kahvia, mutta rakastan kahvin tuoksua. Ja täällä se oli kerrassaan huumaava. Johtuikohan siitä, että tällä tilalla kaikki on luomuakin luomumpaa: jokainen kahvipapu poimitaan käsin ja kaikki muukin kahvinvalmistukseen liittyvä on käsityötä.

Niin tai näin, tuliaisiksi ostamani kahvipussi piti pakata useaan muovipussiin, jottei koko matkalaukku olisi haissut kaffelle kotiin tullessa. Ja vaikka tuoksu oli hyvä, ei se nyt niin hyvä ollut! Kahvikin oli kuulemma erittäin hyvää, kertoivat sitä Suomessa lotkineet koiranhoitajat.

Raps raps. Löysin kahviplantaasilta koirakaverin.

Hopeaa & jaguaareja

Kahvinhuuruista toettuamme sukelsimme San Sebastianin kaduille. Ei niitä kovin montaa ollut, mutta vuonna 1605 perustettu vajaan 6000 asukkaan pikkukaupunki oli varsin hurmaava. Se näytti myös valkoiseksi rapattuine taloineen rikkumattoman rauhan tyyssijalta, mutta tämä ei ihan pidä paikkaansa. Kolme vuotta sitten San Sebastianin kadut värjäytyivät vereen, kun 15 poliisia sai surmansa missäpä muussa kuin huumesodassa.

Aikoinaan San Sebastian oli äveriäs kaivoskaupunki. Sen sisuksista louhittiin hopeaa, ja asukkaita oli neljä kertaa enemmän kuin nykyisin. Viimeinen kaivos suljettiin vuonna 1921. Hopeakoruja on yhä tarjolla, mutta kaupungin puodit ovat minimaalisen pieniä ja valikoimat suppeat.

Kattavan kävelykierroksen jälkeen (amerikkalaiset ystävämme valittivat jo painavia jalkojaan) nautimme lounasta Eva Maria -nimisessä kansankuppilassa. Tuhtia birria-lihaa kaikilla meksikolaisilla mausteilla. Ihan jees, mutta puolilautasellista riitti minulle. Sitten kurvasimme kirkossa ja vankilassa. Tyrmässä oli vain yksi pilttuu, jonne juoppolallit ja muut rauhanhäiritsijät teljetään. Varsinaiset kriminaalit kuljetetaan toisaalle isompiin rangaistuslaitoksiin.

Paluumatkalla piti piipahtaa vielä tequilatislaamossa, mutta meidän ryhmä rämässämme ei ollut yhtään väkiviinan ystävää. Niinpä ajaa posotimme suoraan Vallartaan. Tämä sopi hyvin oppaallemme, koska oli tärkeää ehtiä pois vuoristoteiltä ennen pimeää. Näin sen takia, että pimeä meinaa niillä sysipimeää, jolloin ajamisesta tulee todella riskaabelia.

Chris kertoi kerran osuneensa alkuillasta onnettomuuspaikalle. Loukkaantunut moottoripyöräiljä oli jätetty yksin kitumaan, koska kavereilla oli ollut kiire ehtiä alas laaksoon valoisaan aikaan. Chris nakkasi uhrin autonsa takapenkille ja vei tämän sairaalaan. Loppumatkasta oli pimeää, mutta hän selvisi perille.

Viimeiseksi vielä yksi aika karmiva juttu: takavuosina automatkustajat pääsivät usein hengestään pysähtyessään tien viereen jaloittelemaan. Kimppuun kävi jaguaari, joita vuoristometsissä eleli aikoinaan koko joukko. Ne pistelivät ilolla ihmisiä kitaansa, mutta sittemmin jaguaarikanta on käynyt hyvin pieneksi. Chris kavereineen on käynyt etsimässä  niitä monta kertaa, mutta ei ole koskaan onnistunut näkemään yhtäkään.

Pitäkää kuitenkin varanne: jos joku iskee persuksiinne pissaa tien poskeen lorottaessa, maanpäällinen valelluksenne saattaa olla lopussa. Mutta ei hätää, olette kuolleiden luvatussa maassa – viimeistään marraskuussa on luvassa kaikkien aikojen kekkerit.

Taustalla häämöttävä huippu on  nimeltään La Bufa, ja näkymät sieltä yli San Sebastianin ovat kuulemma henkeäsalpaavat. Ensin pitäisi kuitenkin päästä sinne. Tämä onnistuu nelivetoisella maasturilla 45 minuutissa, mutta en tiedä, uskaltaisinko lähteä tälle taipaleelle. Taidan olla niitä nynnyjä, joille nousu 1480 metriin, missä korkeudessa San Sebastian sijaitsee, oli ihan tarpeeksi.

Iglesia de San Sebastian on pyhitetty Pyhä Sebastian -nimiselle marttyyrille. Chris kertoi hänestä tarinan, mutta olen autuaasti unohtanut kaiken kuulemani. Luultavasti mietiskelin samanaikaisesti huumepamppuja, jotka – sorry vaan – olivat minusta paljon mielenkiintoisempia kuin pyhimykset.

Reissunaiset reippahina.

Täällä vartioin minä.

Kannattiko käydä? Ehdottomasti. San Sebastian oli monin tavoin kiinnostava retkikohde. Näimme aivan erilaisen Meksikon ja opimme paljon uutta (etenkin huumeista ja kuolleista).

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *