Pietari ylitti odotukseni monin kerroin johtuen siitä, että minulla ei oikeastaan ollut odotuksia sen suhteen. Toiset olivat kehuneet ja toiset haukkuneet. Joten pitihän Pietari nähdä omin silmin. Kaupunki oli kaunis, mutta matkailijalle haastava johtuen kyrillisista kirjaimista ja siitä, ettei juuri kukaan osannut englantia.
Päivän mittainen omatoimimatkamme alkoi aamuhämärissä, kun kampesimme itsemme klo 16:12 Helsingistä lähtevään Allegroon. Söimme aamiaiseksi rautatieasemalta ostamme patongit, nuokuimme hetken aikaa ja piristyimme sitten katselemaan vinhaa vauhtia ohi kiitäviä maisemia (no, eipä niissä paljoa katsomista ollut = peltoa & pöpelikköä).
Täytimme myös maahantulokaavakkeita, ja kun rajalle päästiin esitimme viisumeilla (lue lisää asiasta Voihan Venäjä(n viisumi)! –kohdasta) varustetut passimme viranomaisille, joita lappoi junaan jonossa. Ei aavistustakaan, keitä he olivat ja mistä syystä he passejamme syynäsivät. Kukaan ei vastannut iloisesti toitottamaamme good morning –karjaisuun tai sanonut ylipäänsä sanaakaan, edes venäjäksi.
Kaiken kaikkiaan junamatka sujui suotuisasti. Allegro oli siisti, palvelu ystävällistä ja juna oli mahdottoman nopea. Reilun kolmen tunnin kolkkeen jälkeen, kello 10:48, olimme jo Finlyandskiy-rautatieasemalla. Muita suomalaisia oli vastassa Järvinen- tai Virtanen-kyltein varustettuja venäläisiä – me jäimme oman onnemme nojaan. Hyvää aamupäivää, Pietari!
Esimakua loistosta
Jouduimme etsimään Plostsad Leninan -metroasemaa hetken aikaa, vaikka se oli ihan asemarakennuksen toisella puolella. Metroasemalla ostimme poletin (ei aavistustakaan mitä se maksoi) näyttämällä kahta sormea ja osoittamalla metrokartasta Pl Vosstanijan asemaa, jonka tiesimme olevan keskustassa tai ainakin jossain sen liepeillä.
Sitten laskeuduimme yhden maailman syvimmällä kulkevan metron syövereihin. Kaveri oli pudotuksesta kauhuissaan ja piti silmiä rullaportaissa matkatessaan visusti kiinni. Itse metrotunneli oli upea; esimakua tsaarin ajan palatseista. Pietari teki heti vaikutuksen.
Määränpäähän päästyämme nousimme takaisin maan päälle. Jos olisimme olleet fiksuja, olisimme jatkaneet matkaa Gostiny Dvoriin, joka on ihan ydinkeskustassa. Kuvittelimme kuitenkin olevamme jo parhailla huudeilla, koska edessämme virtasi Pietarin valtakatu, neljä kilometriä pitkä Nevski Prospekt. Eremitaasin taidemuseo, jonne olimme matkalla, ei voinut olla kovin kaukana.
Kuntokävelyllä Nevan rannalla
Mutta oli. Todella kaukana. Etenkin kun kävelimme sinne Neva-joen rantaa pitkin, mikä teki lisää kilometrejä. Joki ei meinaan ollut ihan Nevski Prospektin kyljessä, vaikka kartalla siltä näytti. Itse asiassa, joellekin oli roimasti matkaa. Vaan suomalainenhan kävelee, kun on Venäjälle tullut, sillä venäläisissä uutiskuvissa aina marssitaan, emmekä me aikoneet jäädä pekkaa pahemmiksi.
Ja niin me sitten marssimme. Aluksi taival oli vietävän tylsää, pelkkää liikennettä ja rakennustyömaata. Puoliväliin päästyämme horisontissa alkoi vilkkua jo kultaisia kupoleja. Ohitimme myös hienon (kultaa sielläkin) puiston ja vihoviimein silmämunaan ilmestyivät kanaalitkin, joista Pietari on melkein yhtä kuulu kuin kullastaan.
Linnan ja kaupungin sekamuoto
Ja löytyihän se Eremitaasikin, jättimäinen vihreä rakennus, linnan ja pienen kaupungin sekamuoto. Nevan puolelta ei tietystikään päässyt sisään palatsiin, vaan meidän piti kiertää paraatipuolelle, jonne oli sinnekin rakennuksen valtavuudesta johtuen jälleen kerran melkoinen matka.
Onneksi matkan varrella oli bajamajakompeksi, sillä pissahätä oli kahden tunnin kävelyrundin jälkeen todeeella suuri.
Ennen kuin asetuimme Eremitaasin lippuluukulle luikertelevan jonon jatkeeksi joimme yhden oluen puoliksi ja söimme mukana olevat eväspasteijat (siltä varalta, ettei Pietarista löydy ruokaa) yhdessä palatsin sisäpihalla olevista kuppiloista. Sämpylöitäkin olisi ollut tarjolla. Ja limsaa, mutta ei votkaa.
Jonossa seistessämme alkoi sadella, mutta alle puolessa tunnissa olimme jo sisällä.
Timanttisella kierroksella
Ostimme normaalin sisäänpääsylipun (350 ruplaa) lisäksi piljetin Diamond Roomiin (olikohan se nyt toiset 350 ruplaa – ainakin jotakin sinne suuntaan), opastetulle englanninkieliselle kierrokselle. Ennen sitä jätimme vaatteet säilytykseen (tiettyihin tiloihin päästäkseen tämä on pakollista) ja loimme silmäyksen ensimmäisen kerroksen näyttelytiloihin todeten, että kaikki tekstit näytillä olevien esineiden yhteydessä olivat venäjäksi. Revi siitä sitten riemu irti.
Timanttikierros oli huippujuttu ja oppaamme, langanlaiha Anastasia, huippuosaaja. Hän osasi paitsi erinomaisesti englantia, myös kertoa mielenkiintoisia tarinoita historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Ja entäs ne timantit ja se kullan kimallus! En ole koskaan moista nähnyt.
Ei ollenkaan haitannut, että Fabergén munat ovat nykyisin omassa museossaan Moskovassa, koska kaikki näkemämme oli käsittämättömän ylenpalttista. Jalokivillä kyllästettyjä hevosloimia, Katariina Suuren koruja ja kelloja, Pietari Suuren vitjoja, vallasnaisten aarrerasioita, omansa ihoon liimattaville kauneuspilkuille ja omansa suklaakonvehdeille, jättisuuria sormuksia ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ikävä kyllä, timanttikammioissa ei saanut kuvata. Eremitaasin myymälöissä ei liioin ollut myynnissä yhtään timanttiaiheista postikorttia, jonka olisi voinut tähän näytiksi näkemästämme skannata.
Pitkä kuin Iisakin kirkko
Kun pöllähdimme ulos auringonpaisteeseen (näin se ilma muuttui timantteja tuijottaessamme), oli pakko juoda toinen olut, sillä suuta kuivasi kaiken kullan ja loiston jälkeen armottomasti. Sitten Pietarin kierros jatkui rientomarssia.
Ensin tosin ihastelimme ensin Palatsiaukion pohjoislaidalla olevaa Talvipalatsia, joka on sekin osa Eremitaasia, sekä keskellä aukiota olevaa sojottavaa maailman korkeinta muotokuvapatsasta, 47 metriä korkeaa Aleksanterin pylvästä. Aukiolla vilahti myös useampi hääpari, joka tahtoi ilmeisesti tulla valokuvatuiksi juuri Eremitaasin edessä.
Seuraava kohteemme oli Iisakin kirkko, jota rakennettiin 40 vuotta (josta sanonta yhtä pitkä kuin Iisakin kirkko on saanut alkunsa). Sen kultaisena hehkuvan kupoliin käytettiin yli 100 kiloa kultaa. Ilmankos näky on varsin vaikuttava.
Kirkon pylväiköstä avautuu kuulemma kaupungin komein näköala. Varmasti näin, mutta me emme olleet kuitenkaan kiipeämässä sinne, vaan etsimme hop on, hop off – sightseeing bussia, jonne olimme ostaneet liput netistä etukäteen (11,70 €/hlö). Yksi pysäkeistä piti olla AIVAN Iisakin kirkon kulmalla, ja aikomuksenamme oli säästää jalkojamme ja huristella loppupäivä busanderilla.
Pysäkkiä ei näkynyt. Hetken harhailun jälkeen löysimme onneksi turistitoimiston, jossa virkailija kertoi, että pysäkki oli parin korttelin päässä, ja että pysäkki oli aivan tavallinen bussipysäkki. Sillä ei olisi kylttiä, joka kertoisi, että tästä kulkee City Bus -turistibussi.
Lopulta bongasimme pysäkin ja bussikin tuli suurin piirtein aikataulussa. Sen yläkertaan kiivettyämme totesimme, ettemme ehtisi tehdä koko kierrosta. Halusimme nähdä reitin varrelle osuvan Verikirkon sekä sisältä ja ulkoa, ja sen enemmälle ei päivämatkalaisen aikataulu antaisi periksi.
Kirkko veren päällä
Matka Verikirkolle oli hieno. Kanaaleja, palatseja ja katujen vilinää. Nevski Prospektin kaupat ja ravintolat. Ihan kuin Pariisissa. Tai vähän kuin Venetsiassa. Hurmaava Pietari!
Kuriositeettinä mainittakoon, että äkkäsimme myös City Bussin lähtöpaikan, Ostrovskyn aukiolla. Sitä koristi peräti City Bus -kyltti, jossa kaikki luki tosin venäjäksi. Ilmankos väkeä ei ollut bussissa paljon; kukaan ei tajunnut nousta kyytiin, etenkään kun bussin piti olla punainen, mutta me vaihdoimme kesken matkaa lilaan bussiin.
Verikirkolle saavuttuamme pomppasimme kyydistä ja haukoimme henkeämme ihastuksesta. Kirkko oli vielä upeampi kuin osasimme olettaa. Sen kupolit hehkuivat sinisinä, vihreinä, valkoisina ja niin kultaisina (tietysti), että silmissä siristi.
Nimensä kirkko on saanut siitä, että Aleksanteri II haavoittui sen paikalla kuolettavasti vuonna 1881. Kirkko on siis rakennettu konkreettisesti hänen verensä päälle. Kamera lauloi siihen tahtiin, että pelkäsin muistikortin täyttyvän.
Päästäksemme sisätiloihin jouduimme taas jonottamaan, mutta tämäkin jono liikkui liukkaasti. Ja kyllä kannatti vartoa hetki: kirkon sisus sai meidät mykistymään. Yli 7000 neliömetriä mosaiikkeja!
Niin kaunista, etten sanotuksi saa. Puhukoot kuvat puolestaan.
Vähällä ruualla
Verikirkon jälkeen kuljeksimme Gribojedovin kanavan vartta aurinkoisesta ilmasta ja kaupunkinäkymistä nauttien, kohti Nevski Prospektia, josta nousisimme metroon päästäksemme takaisin juna-asemalle.
Meillä oli kuitenkin vielä tunnin verran aikaa ja sen tuhlasimme istumiseen. Pysähdyimme mukavannäköiseen kuppilaan (nimestä ei tietoa, koska emme sitä ymmärtäneet, mutta jos näette alla olevan kyltin, käykää rohkeasti sisään – oikein kiva paikka!), tilasimme lasilliset punaviiniä ja palan suklaakakkua. Siinä kaikki, mitä Pietari meille ruuaksi tarjosi.
Vika ei tosin ollut kaupungin, vaan sen, että enempään ei ollut aikaa. Ravintolatarjontaa olisi kyllä ollut sushista blineihin ja kaviaariin.
Takaisin lähtöpisteeseemme eli Plostsad Leninan metroasemalle löysimme helposti. Vaihtaa piti vain kerran. Ja toistamiseen metromatka tarjosi upeaa nähtävää, tällä erää mosaiikkitaidetta, ikään kuin jatkoksi Verikirkolle.
Reilusti ruplia
Paluumatka kello 20:25 lähtevällä Allegrolla sujui yhtä mukavasti kuin tullessakin. Söimme (viimeinkin) junan ravintolavaunussa lasagnet ja kohotimme kuohumaljat upealle päivälle. Punaviiniäkin oli pakko ottaa, kun ruplia oli jäljellä niin peevelisti. Rahaa meni vain metromatkoihin + sisäänpääsyihin.
Emme ostaneet mitään emmekä käyneet yhdessäkään kaupassa. Tämä on historiallista, kaupunkilomalla!
Helsingissä olimme aikataulun mukaan kello 23:01. Väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Päät pyörällä kaikesta kokemastamme.
Dasvidanija, Pietari, tulemme kyllä takaisin. Olisi ollut kiva jäädä kaupunkiin yhdeksi yöksi ja nähdä vähän enemmän. Mutta kyllä päivässäkin ehti paljon ja sen annissa riittää sulattelemista.
PS. En vastaa yhdenkään venäläisen nimen oikeinkirjoitusasusta. Jos joku tietää paremmin, niin pazalusta vaan!
Tuo ravintola фрикадельки, jossa kävitte, on suomeksi Lihapullat. Hyvä lounastarjous näyttää siellä olevan, kolmen ruokalajin ateria alle neljän euron.
Kiitokset, Reissuesa, johan selvisi tämäkin! Suosittelen siis kaikille LIHAPULLIA; ruoka näytti hyvältä, paikka kivalta ja syömämme suklaakakku oli jumalaista. Poika, joka meitä tiskillä palveli, oli erittäin ystävällinen ja puhui auttavasti englantia. Sinne siis, kun seuraavaksi suunnistatte Pietariin… 🙂
Kiitos Maarit mukavasta Pietarin nettimatkasta. Ompa mahatvan olonen kaupunki. On ollu puhetta siellä käynnistä ja tää nyt varmisti sen että onhan se Pietari nähtävä omin silmin <3 Tai siis suomalaisin sokein silmin, davidaania vaan <3
Todellakin, Pirjo, suosittelen lämpimästi! Viivy kuitenkin ainakin yhden yön yli, koska yksi vaivainen päivä on äkkiä Pietarin kokoisessa kaupungissa kuitattu. Sitäpaitsi, viisumi on samanhintainen, viivyit Venäjällä päivän tai kuukauden, joten tämä yhden päivän matka on myös kallein vaihtoehto. Pitkä viikonloppu olisi varmaan ihana; silloin ehtisi ja jaksaisi nähdä kaiken, mitä haluaa ja chillaillakin välillä.
Hieno matkakertomus!
Sen verran täytyy korjata, että Eremitaasin kohdalla mainittiin Fabergen munien olevan omassa museossaan Moskovassa. Varmaan Moskovassakin jokunen Faberge-muna on, mutta varsinainen Faberge-museo löytyy kyllä ihan Pietarista, Shuvalovin palatsista. Lisätietoa museosta löytyy esim. täältä:
http://www.pietariopas.fi/faberge-museo
Kiitos korjauksesta! Oma väittämäni perustui Diamond Room -kierroksen oppaan kertomaan; minulta taisi mennä timantteja suu auki toljottaessani kokonaan ohi tuo Shuvalovin palatsin museo. EIhän siinä kullan ja kimalluksen sokaisemana kyennyt kaikkea kuulemaan…
Suosittelen kesäistä Pietarin matkaa ja vähintään parilla yöpymisellä. Oma matkailuni alkoi aikoinaan Leningradista. Viime talvena 29 vuoden jälkeen palasin kaupunkiin, joka oli muuttanut nimensä, ja muutenkin muuttunut paljon. Ei taaskaan tullut käytyä Versaillesmaisessa Pietarhovissa, mutta joku kesä pitää sekin visiteerata.
Kuunnelkaa Tapsaa ja viipykää Pietarissa vähintään muutama päivä. Ja kesähän se on luonnollisesti parasta aikaa myös Venäjällä, joskin keväinen Pietarikin kuulostaa kivalta (+romanttiselta). Vaan ei ollut huono aika toi elokuun loppukaan ilmojen puolesta.