Jatketaan kävelemistä, kun nyt kerran sen makuun päästiin jo edellisessä postauksessa. Tällä kertaa matka on pitempi ja kohteena Oia, Santorinin, ellei peräti koko Kreikan, suosituin turistikohde. Taivalta sinne kertyy Firasta käsin 13 kilometriä ja reitti on paikoin haastava. Ei huonokuntoisille eikä korkeanpaikankammosta kärsiville (kaveri tosin selvisi reissusta hengissä, mutta välillä piti sulkea silmät ja tarttua meitsiä kädestä)!
Me lähdimme matkaan Imeroviglistä, todella huonosti nukutun yön jälkeen. Kiitos tästä kuului kuuluisalle Meltemi-tuulelle, joka pyyhkii Kykladien saaria ja Santorinia etenkin säännöllisin väliajoin. Ja tämä tuuli on kuulkaas raivoisa: se kolisuttaa ikkunaluukkuja, lennättää terassikalusteita ja jylisee niin kovaa, että tuntuisi kuin viillettäisi luotijunassa. Se myös viilentää tehokkaasti ilman. Tämä on paikallisista kesäkuukausina ihanaa, mutta turisti tuntee kylmänväreitä. Aamulla oli puettava päälle pitkähihainen paita, ensi kertaa lomaviikon aikana.
Mutta Meltemistä viis, meitä odotti ihana Oia, minulle tuttu kaupunki aiemmilta Santorinin matkoilta, mutta kaverille uusi kokemus. Unihiekka karisi nopeasti silmistä, kun pääsimme määränpäähän vievälle polulle. Kaukana horisontissa häämötti Oia ja ennen sitä rykelmä vuoria. Oli jo tässä vaiheessa selvää, että pohkeet saisivat kyytiä.
Tien päälle kannattaa muuten lähteä mahdollisimman varhain, koska puolilta päivin iskee yleensä sellainen kuumuus, että taivalluksesta tulee tuskaista. Meidän menoamme siivitti Meltemi (joka riehui koko päivän), emmekä vuodattaneet hikikarpaloita kuin pari kertaa tuulensuojaan tullessamme. Erinomainen patikkakeli siis, vaikka pää meinasi välillä irrota tuulen halki puskiessamme.
Tarpokaa perässä, jos rohkenette.
Täältä tullaan, Oia! Tienviitta kertoo, että olemme oikealla reitillä.
Tässä vielä Imeroviglin rippeitä: häämatkalaisten luksusresortteja ja ökyrikkaiden piilopaikkoja.
Jiihaa, jalka kulkee ja pohje polkee! Ei uskoisi, että tuulettajaa oikeasti pelotti.
Reissun ensimmäinen kirkko ja samalla ensimmäinen tilaisuus levähtää varjossa tai peräti kirkon sisuksissa.
Ja mitäpä pyhätöstä löytyikään: salskea sulhanen, joka olisi halunnut tarjota minulle kahvia (jonka päälle en ole koskaan elämässäni ymmärtänyt), mutta ei kaverille, vaikka tämä olisi juonut kupposen mielellään. Sellaista on rakkaus…
Karua maisemaa täplittivät paikoin turkoosinsiniset uima-altaat, pohattojen yksityisvillojen pikku paljuset. Tuolla kauimmaisella kukkulalla häämöttää Oia, kuin valkoinen kangastus.
Taipaleen ainut taukopaikka tarjosi kaffetta ja tuorepuristettua appelsiinimehua, mutta ei vessaa. Pitäkää tämä mielessänne; pissalla on käytävä puskassa, joita ei niitäkään montaa vastaan tule.
Noin puolivälissä raittia horisonttiin ilmaantui aasipalvelu. En tiedä, mitä moinen kyyti olisi maksanut, mutta perille olisi päässyt hieman helpommin. Tai miten sen nyt ottaa, ei aasikyytikään aina herkkua ole (kokemusta on tästäkin).
Kaukaisuudessa häämöttää jo seuraava kirkko, numero kakkonen tällä raitilla. Ei muuta kuin sitä (ja toivon mukaan varjoa) kohti.
Varjopaikka oli jo varattu.
Ja jonossa oli toinenkin kaveri.
Joten me jouduimme tyytymään hulppeaan näköalaan, sinisen taivaan alla.
Ja sitten taas jalkaa jalan eteen, alamäkeen tällä kertaa.
Kauniita yksityiskohtia löytyi myös tien varrelta.
Viimein ollaan kolmannella ja viimeisellä kirkolla ennen määränpäätä. Ja tuo valkoinen rypäs taustalla on itse Oia.
Getting closer and closer.
Ta-daa! We made it to Oia. Kolmen tunnin urakka alkaa olla takana. Huomatkaa, että Meltemi on vienyt meikäläisen lippalakin.
Ja sitten ollaankin keskellä Oian hulabaloota. Tänä vuonna Santorinilla arvellaan käyneen lähes kaksi miljoonaa matkailijaa ja valtaosa heistä lienee ainakin piipahtanut Oiassa. Tämä näkyy syyskuisena päivänäkin katukuvassa: väkeä tungeksii kujilla valtavasti, joskaan ei niin paljoa kuin pelkäsin.
Massaturismi ja etenkin luksusturismi näkyy sekin näyttävästi. Kaikki maailman muotitalot, tutut ja vähän tuntemattomammatkin, ovat hyvin edustettuina ja hinnat sen mukaiset. Satuin kurkkaamaan yhden varsin vaatimattomalta näyttävän t-paitamekon hintalappua enkä ollut uskoa silmiäni: 630 euroa.
Jokin on sentään ennallaan: Atlantis Books -kirjakauppa. Se on ensimmäinen Santorinille avattu englanninkielisiä kirjoja myyvä putiikki, hurmaava ulkoa ja sisältä. Täällä tuli viipyiltyä jo aiemmilla reissuilla ja niin myös tälläkin kertaa.
Oia on kuulu myös kissoistaan, mutta ne olivat pulskistuneet ja komistuneet sitten viime näkemän. Eivätkä ne ennen muinoin loikoilleet design-pehmusteilla.
Oia tunnetaan niin ikään tuulimyllyistään. Valtaosa niistä taitaa nykyisin toimia turistien asuinpaikkoina, kovalla hinnalla luonnollisesti.
Kaunista on, katsoi minne suuntaan hyvänsä.
Aika nostaa hyvin ansaittu malja itsellemme, etenkin kaverille, joka korkeanpaikankammostaan huolimatta ylitti vuoret reippaasti. Vastapäätä reissun alkupiste, Imerovigli.
(Kaveri ei vielä tässä vaiheessa tiennyt, että edessä olisi vielä ihan pikkiriikkinen parin kilsan patikka Amoudi Bayn kalastajakylään, jossa oli tarkoitus karistaa matkan rasitukset Välimeren aaltoihin ja syödä päälle illallista. Tästä iloisesta yllätyksestä enemmän seuraavassa postauksessa.)