Kilometrikaupalla valkoista hiekkaa, dyynejä ja vaahtopäisiä aaltoja. Siinä teille Costa da Caparica, surffarien ja auringonpalvojien avara taivas, kivenheiton päässä Lissabonista.
Costa da Caparica on elänyt unelmissani siitä saakka, kun löysin sen nuorena interreilaajana sattumalta. Tai ei se nyt ihan sattumaa ollut, vaan Lissabonin hostellin isäntä ehdotti matkaa sinne, kun kyselin häneltä, missä Lissabonin liepeillä voisi uida ja ottaa aurinkoa.
Elämys oli omaa luokkaansa: en ollut juuri Atlantin rantoja silloin nähnyt enkä varsinaisesti hurjia aaltoja nostattavaa valtamertakaan. Ja koskapa bussimatka Lissabonista Costa da Caparicaan taittui Kristus-patsaan suojeluksessa, minusta tuntui kuin olisin siirtynyt Portugalista Brasiliaan.
”Tällaista varmaan on kuljeksia Copacabanalla”, totesin kaverille (samalle, jonka kanssa olin reissussa tälläkin kertaa – eläköön ystävyys!) tuijottaessani rantaa kansoittavia pikiruskeita auringonpalvojia sekä laineilla keikkuvia surffipoikia (etenkin niitä komeakroppaisia poikia).
Tälläkin kertaa Herra Jeesus suojeli matkaamme, joka alkoi Tejo-joen ylityksellä. Vastarannalle päästyämme hyppäsimme bussiin, joka kiidätti meidät perille.
Paatilta aukesi muuten hulppeat näkymät suoraan Lissabonin ytimeen. Eli vastarannallle kannattaa lähteä jo pelkästään näkymien tähden. Siellä ovat myös Lissabonin parhaat kalaravintolat, joista lisää myöhemmin.
Aika ei ollut kullannut muistoja
Paluu Costa da Caparicaan oli suorastaan tunteikas ja minua ihan tosissaan jännitti. Entäs jos ranta ei ollutkaan yhtä upea kuin muistojeni ranta?
Mutta se oli. Kilometrikaupalla valkoista hiekkaa, dyynejä ja vaahtopäisiä aaltoja. Korvissa meren jylinä, tuulen ujellus eikä sitten mitään muuta. Tai no, kai muut rannalla olijat puhuivat ja nauroivat ja jopa kirkuivat ilosta, mutta minä näin ja kuulin vain meren. Ja olin haltioissani.
Aaltojen imussa
Vietimme biitsillä koko päivän. Söimme lounasta ja joimme pirskahtelevaa hanaviiniä, puolentoista euron hintaan lasi, yhdessä Costa da Caparicaa koristavista rantabaareista ja polskimme rantavedessä punaisesta lipusta piittaamatta.
Teimme näin paikallisten vanavedessä tietäen, että hengenpelastaja piti meitä kaikkia tiukasti silmällä. Syystäkin, sillä aaltojen imu oli rannassakin valtava.
Tästä ei kuulkaas elämä, ainakaan meikäläisen, paljon parane…
Täydellinen rantapäivä
Päivä oli täydellinen, vaikka loppuikin mahatautiin. Siitä syytän edellisenä iltana syömääni sushia, jota nautimme yhdessä Lissabonin monista sushibuffaravintoloista. Sellaista sattuu ja matkaillessa useinkin, mutta onneksi tauti iski illan suussa eikä pilannut mahtavaa rantapäivää.
Kalastajien paluu sai rantakansan liikkeelle.
Eivätkä he palanneet tyhjin käsin. Sardiinien joukossa oli myös runsaasti lihavia ja limaisia meduusoita.
Lokitkin riemastuivat, kun pääsivät verkoista livahtaneiden vonkaleiden kimppuun.
Veden laskiessa aallot katosivat.
Euroopan paras?
Paluumatkalla mieleen hiipi ajatus, että mitä jos tulisi joku kesä (tai syksy) Costa da Capricalle viikoksi. Vuokraisi villan ja elelisi rannalla. Ei pöllömpi aatos, sillä Costa da Caparica on ulkomaalaisten turistien keskuudessa hyvin säilynyt salaisuus. Googlatessakin siitä löytyi lähinnä portugalinkielistä tekstiä, mikä on minusta – turistirysiä karttelevasta – mainio merkki.
Tiedä sitä; ehkäpä palaan kolmannenkin kerran. Ja vaikken palaisi, Costa da Caparica jää elämään mieleeni unelmien uimarantana, ehkäpä Euroopan parhaana.
Näin kauniilta näytti ilta Lissabonin paatista käsin paluumatkalla.