niceMATKAAJA

Campo de Quriquen hautausmaa Lissabonissa on todellinen kuolleiden kaupunki ja minusta Lissabonin ykkösnähtävyys. Se on sekä hyytävä että hurmaava samalla kertaa, ja sen kalmistoihin kätkeytyy tuhat tarinaa.

Pöllähdin Campo de Quriquen hautuumaalle ensi kertaa nuorena interreilaajana sata vuotta sitten ja pelkästään siitä syystä, että se oli raitiovaunu 28 päätepysäkki. Ratikka 28 taas on Lissabonin kuuluisin menopeli, jonka kyydistä voi bongata kaikki tärkeimmät nähtävyydet ja hienoimmat näkymät.

Noin 40 minuutin mittainen kaupunkikierros on myös halpa, vain parisen euroa, kun sight seeing –bussit rokottavat kierroksestaan lähemmäs viisikymppiä. Tästä johtuen ratikka 28 on aina täynnä ja päästäkseen istumaan kyytiin on noustava joko Campo de Quriquessa tai toisella pääteasemalla, Martim Monizissa.

Interreil-reissulla en tiennyt mitään tästä – ja voipi olla, että tuolloin turisteja Lissabonissa oli vähemmän – vaan hyppäsin ratikkakyytiin sattumalta. Halusin lepuuttaa väsyneitä kinttuja ja ottaa uuteen kaupunkiin tuntumaa hauskalla tavalla. Se, että matka päättyi kuolleiden kaupunkiin, oli täydellinen yllätys.

Sytytti kipinän

Campo de Qurique oli ensimmäinen kokemukseni katolisesta hautuumaasta. Olin sekä järkyttynyt että haltioissani. En ollut osannut kuvitellakaan, että kuolleilla on omat, varsin somat, talonsa, joissa kokonaiset suvut makaavat ikiunessa.

Eniten minua ihmetytti se, että päällekkäin ladottuja arkkuja pääsi kuka tahansa tirkistelemään hautaholvien ovista. Ja että arkkujen ohella kalmistoissa oli kaiken karvaisia muistoesineitä: lasten leluja, valokuvia, muovikukkia, kirjeitä ja vainajille tärkeitä tilpehöörejä. Kaikki tämä tuntui samanaikaisesti kolkolta ja kutkuttavalta.

Tirkistely sai myös mielikuvituksen laukkaamaan. Keitä nämä ihmiset olivat? Mitä he tekivät? Ketä he rakastivat ja ketä he vihasivat? Ja mikä heidät tappoi? Kulkutauti, onnettomuus vai vanhuus?

Vaikutuksen teki myös Campo de Quriquen laajuus. Sehän oli todellinen kaupunki kaupungin sisällä tai ainakin jonkin sortin lähiö. Ja mitkä ihanat näkymät Tejon lahdelle ja Cristo Rei –patsaalle!

Paluu pääkallopaikalle

Tämän vuoden elokuussa palasin paikalle tuntien olevani toiviomatkalla. Vähän arvelutti, tekisikö Campo de Qurique enää yhtä suurta vaikutusta. Olihan sitä tullut matkan varrella nähtyä muitakin hienoja hautausmaita. Campo de Qurique sytytti nimittäin kipinän ja rakkauden kalmistoja kohtaan, ja olenkin usein lomaillut kuolleiden keskellä, ympäri maailmaa. Tätä monet pitävät outona ja kolkkona, mutta minusta hautausmaat ovat ihania ulkoilmamuseoita, joissa kierteleminen on opettavaista ja antoisaa.

Ja kyllä kyllä, Campo de Qurique oli ennallaan, hyytävä sekä hurmaava, ihan kuten muistoissanikin. Sen verran se oli toki muuttunut, että asukkaita oli tullut lisää (luonnollisesti), mutta tunnelma oli yhä taianomainen, ja 28 asteen kuumuudesta huolimatta visiitti nostatti kylmiä väreitä selkärankaan.

Ehkäpä Campo de Qurique oli myös entisestään rappeutunut. Ainakin monien hautaholvien ikkunat repsottivat rikkinäisinä ja ovet roikkuivat saranoissaan. Luultavasti tämä kertoi siitä, että kokonaiset suvut olivat sammuneet – enää ei ollut ketään, joka muistaisi ja pitäisi vainajien viimeisestä leposijasta huolta.

Elävänä tai kuolleena

Vietimme hautausmaalla kiinnostavan parituntisen, saman kaverin kanssa, jonka kanssa olin siellä ensimmäiselläkin kerralla. Vitsailimme, että palaisimme 30 vuoden päästä, rollaattoria lykkien tai pyörätuolissa.

Tai kenties olisimme itsekin jo vainaita ja liittyisimme Campo de Quriquen kuolleiden joukkoon pyhäinpäivän yönä, jolloin vainajat vaeltavat vapaasti. Näin siitä sattuneesta syystä, että koskapa matkustaminen oli intohimomme eläissämmekin, se olisi taatusti sitä myös tuonpuoleissa emmekä tyytyisi jäämään kotimaan multiin.

Niinpä emme sanoneet Campo de Quriquelle hyvästejä, vaan näkemiin, elävänä tai kuolleena.

Leposija löytyi uuvuttavassa kuumuudessa, joskaan ei vielä viimeinen.